Tyhjä käsi antaa paljon

Onegai shimasu. Se on japanin kieltä, ja on suomeksi karaten alkutervehdys "opeta minua". Myös sana karate on japania ja tarkoittaa "tyhjää kättä". Karate on siis tyhjäkätisten, mutta ei suinkaan tyhjäpäisten laji.

Karate on kamppailulaji, joka kehittää itsepuolustustaitoja, liikkuvuutta, nopeutta, voimaa, kestävyyttä, itsehillintää, itseluottamusta, keskittymiskykyä, esiintymistaitoa ja toisen ihmisen kunnioittamista.

Olin viikonloppuna toimittajana seuraamassa Lohjalla pidettyä valtakunnallista karateleiriä. Ihailin sitä satapäistä karatekoiden ryhmää, joka harjoitteli kouluttajan komennossa erilaisia lyöntitekniikoita. Suoritukset olivat aivan yhtä ryhdikkäitä ja yhdenaikaisia kuin armeijan valioyksikössä, vaikka karatekoiden joukko muodostui hyvin eritasoisista lajin harrastajista keltaisista mustiin vöihin.

Kuri harjoituksissa oli kova mutta asiallinen. Yksi kouluttaja sanoi, että harjoituksissa ei milloinkaan saa kaivaa nenää. On muistettava kumartaa aina kun karaten etiketti niin vaatii. Valmentajille eikä muille harjoittelijoille ei saa kiukutella, vaikka päivä olisi kuinka huono tahansa.   

 Karatea voi harrastaa yksin, mutta useimmiten sitä harrastetaan parin kanssa. Karatessa voi kilpailla, mutta yli 90 prosenttia karaten harrastajista ei kilpaile, vaan harrastaa sitä kohottaakseen kuntoa tai saavuttaakseen erivärisiä vyöarvoja.  

Karatessa lyödään ja potkitaan, mutta päähän kohdistuvat lyönnit ja potkut pysäytetään juuri ennen vastustajaan osumista.  Karatea alettiin aikanaan kutsua tyhjäksi kädeksi luultavasti siksi, että siinä ei käytetä aseita, vaan pelkkiä ihmiskehon osia.

Itsepuolustus on yksi karaten tärkeimmistä osa-alueista, mutta toisaalta karateharrastuksen yksi tärkeimmistä tavoitteista on se, että karatesalilla opittuja kamppailutaitoja ei tarvitsisi milloinkaan käyttää salin ulkopuolella.

Salilla opittu ihmisten kunnioittaminen, sääntöjen noudattaminen ja kohteliaisuus toki ovat sellaisia ominaisuuksia, joiden toivoisi siirtyvän myös salin ulkopuolelle. Salilla on hyvä purkaa aggressioitaan hallitusti fyysisiin suorituksiin.     

 Kun olen kysellyt ihmisiltä, mikä karatessa viehättää, olen saanut vastaukseksi useimmiten fyysisten ja henkisten ominaisuuksien kehittämisen, enkä niinkään itsepuolustuksen oppimisen.

 Jos minä aloittaisin karaten harrastamisen,suurimpana motiivina olisi varmaan henkisen tasapainon ja mielenrauhan kehittäminen.  

Äkkiseltään voisi luulla, että minunkaltaisen mielialavaihteluista kärsivän, kiivasluonteisen ja keskittymiskyvyttömän kiukuttelijan ei missään tapauksessa kannattaisi alkaa harrastaa nöyryyttä ja tiukkojen etikettisääntöjen noudattamista vaativaa kamppailu-urheilulajia.

 Totuus on kuitenkin se, että juuri minunkaltaisen ihmisen pitäisikin harrastaa henkistä tasapainoa ja ryhdikkyyttä kehittäviä asioita. Karate sopisi minulle ihan hyvin ainakin sen vuoksi, että olen harrastanut koko elämäni ajan runsaasti kilpaurheilua. Toisaalta luulen, että oma liiallinen kilpailuhenkisyyteni olisi tässä lajissa haitta.

Valitettavasti asiaa ei tarvitse enää miettiä. Pari vuotta sitten havaittu lonkan nivelrikko tuhoaa mahdollisuuteni harrastaa karatea, ainakin täysipainoisesti. Saan tyytyä harrastamaan pehmeitä kestävyysliikuntalajeja kuten sauvakävelyä, hiihtoa ja pyöräilyä. Mutta en valita. Pääasia, että pystyn harrastamaan jotain liikuntaa.  

Henkisen puolen lisäksi olisin halunnut harrastaa karatea myös sen vuoksi, että sen harjoitukset ovat fyysisesti kovia.

Kaksikymmentä vuotta sitten lukiossa samalla luokalla minun kanssani oli ainakin viisi karaten harrastajaa. He kehuskelivat aina harjoitusten jälkeisenä päivänä, kuinka kipeät paikat olivat, kun he olivat vetäneet minuuttitolkulla putkeen vatsalihaslinkkuveitsiliikkeitä ja jännehyppyjä. Ihastelin, että ovatpa kovia jätkiä.  Kilpailin silloin kestävyysjuoksussa ja olisin kaivannut parempaa lihaskuntoa. Silloin olisin varmasti ollut fyysisesti valmis harrastamaan karatea, mutta en uskaltanut lähteä karatekurssille.  

Suomessa on noin 15 000 karaten harrastajaa. Jokaisella on omat motiivinsa lajin harrastamiseen. Yksi haluaa oppia puolustamaan itseään. Toinen haluaa parantaa keskittymiskykyään. Kolmas tahtoo mustan vyön ja neljäs tahtoo voittaa kilpakaratessa maailmanmestaruuden.

Minä kuulun siihen viidenteen ryhmään, joka haluaa katsella karatekoiden suorituksia. En ole vielä täysin luopunut haaveesta, että voisin jonain päivänä osallistua joihinkin karateharjoituksiin. Ainakin käsitekniikat minulta varmaan sujuisivat. Joka tapauksessa haluan oppia tuntemaan karatea paljon paremmin. Onneksi minulla on urheilutoimittajan työssäni mahdollisuus päästä seuraamaan karatetapahtumia ainakin kahdesti vuodessa.

Arigatoo gozaimashita. Se on japaninkielinen lopputervehdys, ja tarkoittaa kiitoksia paljon!

Lue myös
http://www.lansi-uusimaa.fi/Urheilu/Urheilu-uutiset/Karaten-lyonti-lahtee-lantiosta
http://www.karateliitto.fi/

Teksti ja kuvat: Jyrki Repola